Kuukävely

Kävelen metsäpolkua. Tai niin oikeammin ehkä tanssahtelen. Hymyilen puille, joiden oksat ovat painuneet lumen painosta alaspäin. Silti puut eivät näytä surullisilta. Jokapuolella on vain valkoista. Tai niin minähän vain tiedostan sen. Oikeasti on sen verran pimeää, että valkoista on vain niissä kohdissa, joissa korkeat männyt eivät peitä kuuta. Kuunloiste valaisee koko taivaan ja saa mustan taivasmassan seasta pilkottamaan vaaleanpunaista ja sinistä. Katselen tähtiä. Lasken otavan tähdet kauhan varresta alkaen. Lasken ääneen 1,2,3...
Toivon, että seisoisit siinä vieressäni. Ja me katseltais tähtiä yhdessä. Sää ehkä tietäisit muitaki tähtikuvioita. Itsekin erotan joitain, mutta en tiiä nimiä.
Toivon myös, että puhuttais edes puhelimessa. Oltais tässä tilanteessa edes melkein yhdessä.
Ja tiedän, että voitais olla. Jos vain olisin kysynyt. Jos olisin myöntänyt kaipaavani sinua. Jos vain olisin soittanut.
Niin ehkä silloin tilanne olisikin vähän toinen.
Ja silti tiedän, etten tiedä mitä sinä ajattelet.
Ja tallustan lumessa jalat raskaampana, kuin metsään tullessa.