Äiti ja minä

Elämän rajallisuus,
se iskee rajusti kasvoille.
Kävelen pitkin saattohoito-osaston käytävää,
näen kuinka avointen ovien takana sairaalasängyissä pötköttää heikon näköisiä mummoja ja pappoja.
Joku papparainen tulee rollaattorilla vastaan ja puhuu sekavia.
Me jatketaan,
äiti ja minä.
Me kävellään käytävän päähän asti,
ainoan suljetun oven taakse.

Sairaalasängyssä makaava rohisevasti hengittävä vanha nainen,
hän ei ole se isomummo jonka tunsin.
Kasvot ovat veltot,
se ainainen hymynkare on hävinnyt.
Jos mummo olisi tajuissaan hän laskisi leikkiä, höpöttäisi ja nauraisi omille jutuilleen.
Niin, jos.

Tuntuu pahalta katsoa ja kuunnella kun muut puhuvat limasta keuhkoissa, joka vaikeuttaa hengitystä ja kipupumpuista, jotka kaikesta huolimatta ovat erittäinkin hyvä keksintö.
Tasaisin väliajoin kuuluu limainen rykäys ja kaikki ympärillä olevat katsovat valppaana sängyssä makaavaa potilasta.
Siinä meille kaikille niin tärkeä isomummu, odottaa kuolemaansa, elämän rajamailla.

Ja kun me hetken päästä kävellään pois pitkiä käytäviä otan äitiä olkapäästä, yritän lohduttaa, mutta itken itsekkin hiljaa.